Varauduimme Stigin kanssa siihen, että vauva-aika on hyvin rankkaa, valvottuja öitä, kiristyviä pinnoja, nukkumattomia päiväunia. Totuus on ollut toisenlainen ja valvomisesta on kärsitty vain oman tyhmyyden (lue myöhäisen nukkumaanmenon) takia tai hampaiden puhkeamisen aikaan (lue viime viikot). Itkeminen, saatika koliikki, ei ole meitä häirinnyt kuin pienen pieniä hetkiä. Pieneen ihmiseen ei ole tarvinnut hermojaan menettää, vaan päinvastoin pieni mies tuntuu tuovan vain roppakaupalla lisää iloa ja valoa elämään. Töissä kysyivät, mitä me Sebastianin kanssa touhuamme päivisin? Laitamme ruokaa ja siivoamme? Hieman sitäkin, sen verran, että on mukava olla. Sebastian katselee tyytyväisenä lattialla, kun hurruuttelen imurilla menemään ja ruokaakin saa laittaa, kunhan kertoo pienelle mitä tekee. Mutta ennen kaikkea kuuntelemme lastenlauluja, laulamme, luemme kirjoja, nautimme lötköttelystä, nauraa räkätämme Katille, ihastelemme ja ihmettelemme pentuja, kasveja, lamppuja ja muita tämän elämän kummallisuuksia. Välillä istumme sylikkäin ja Sebastian jumppaa itseään konttausasentoon ja pussailee avonaisella sullaan minua poskella. Välillä leikimme pussausleikkiä, jossa annan pusun milloin toiselle poskelle ja milloin otsalle Sebastian kiemurrellessa naurusta. Sanotaan, että hulluilla on halvat huvit, mutta miksi siitä huvistaan pitäisi kallisti maksaa, kun näinkin on mukavaa.
Sebastian tuntuu oppivan hitaasti liikkumisen jalon taidon eikä poika vielä puhu sanoja ymmärtäen niiden merkitystä. Silti olomme ja elomme on ihanaa ja huoletonta. Sen minkä taidoissa häviää, sen hyväntuulisuudessa ja sosiaalisuudessa voittaa. Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti